Suruvaippa

suruvaippa.jpg

Mieli perhoseni. Kait nimen takia ja ulkonäkökin mieleni mukainen. Kuvattu tänään.

 

Olen keräillyt ajatuksiani tätä blogia varten. Ja kait nyt on mentävä itse asiaan.

 

Olen siis 60 vuotias ja elänyt vaimoni kanssa nyt 40 vuotta. Nyt alkaa(viimeiset 10 vuotta) tuntua että jos tämä yhteiselo riittäisi. Olemme vaan niin erillaisia. Olemmehan toki olleet sitä koko ajan mutta nyt parin viimeisen vuoden tuo erillaisuus on alkanut enemmässä määrin haittaamaan. Olemmeko siis kasvaneet erilleen? No taustoitetaan ensiksi.

Olen itse elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni pikku kaupungissa kerrostalossa. Kaupungissa me pelasimme kavereiden kanssa jalista sun muuta. Vaimoni on maalaistalon tyttäriä. Lehmät, kasvipenkkien kitkentä ja heinätyöt olivat siis hänelle arkipäivää. Lähimmät kaverit asuivat kaukana. Lähtökohdat ovat siis täysin erillaisia. Ja siis myös monet asia ajatusmaailmassamme.

Pelkästään vuorokausirytmi on jo erillainen. Hän on aamunvirkku ja illan torkku. Minä taas juuri päin vastoin. Valvon myöhään ja nukun myös aamulla pitempään. Ja jo tämä pelkästään aiheuttaa nykyään ongelmia yhteiseloon. Nuorempana työelämässä ollessa ei tuo aiheuttanut ongelmia varsinkin kun minä tein vuorotyötä. Nyt kun olemme vapautuneet työn ikeestä niin tuo ero jo haittaa. Asumme nyt pienessä 80-luvun kaksiossa rivitalossa pienenpienessä kylässä. Toinen yrittää olla hiljaa aamulla tekemättä mitään ja toinen taas illalla on kuin kusi sukassa. Vaimo ei saa nukuttua illalla herkkä unisena kun minä käyskentelen ympäriinsä käyden jääkaapilla sun muuta. Ja minä en saa kunnolla nukuttua aamulla kun hän on jo täynnä tarmoa.

Tuon ratkaisemiseen tarvitsisimme isomman asunnon. No kyllä varat riittäisivät mutta hänellä ei halu. Ei halua enää tehdä lumitöitä sun muita omakotitalo hommia. Tekisinhän minä ne tietenkin mutta kun hän haluaa että ne tehdään heti aamusta. Ja silloin minä vielä nukun...

 

Niin. Jatkan seuraavassa postauksessa tätä valitusta joku toinen päivä. Ja siis kirjoitan vain selventääkseni ajatuksiani. Kerätäkseni rohkeutta ehkä... Hmm!